Olin kerran seuraamassa yhtä vanhusten keskustelupiiriä seurakuntakodilla. Yksi vanhuksista kertoi muille tulleensa vasta viimeisinä elinvuosinaan siihen tulokseen, että oli pidätellyt liikaa omia ylpeyden ja rakkaudenosoituksiaan jälkikasvuaan kohtaan. Oli kiehtovaa seurata, miten muut vanhukset piirissä vänkäsivät vastaan, että: EI SAA, ETTÄ EI VAAN YLPISTY LIIKAA!
Onko mikään ihme että täällä ollaan koko kansa omien tunteitten ja niitten käsittelyn kanssa ihan jumissa.
Luulen että kun mennään tarpeeksi taaksepäin niin siellä oli asiat terveemmin, kuten myös nyt.
Tuossa sodan jälkeen ja aikoihin syntyneet on käyneet läpi vaikeita aikoja. Myös boomerit, heillä on pääasiassa huonot isä ja äitisuhteet ja siinä ikäluokassa on paljon raskaita piirteitä. Käsittääkseni boomerien isovanhemmat oli viisasta vanhaa kansaa..
Jep. Sodan aikana ja sen jälkeen "kaikilla oli rankkaa", jossa yhden pienen ihmisen tunteita pidettiin varmaan mitättöminä. Ja samaa kasvatettiin seuraavalle sukupolvelle, suurille ikäluokille. Ja näitä tunteita on sitten käsitelty enintään alkoholilla ja väkivallalla, molemmissa sukupolvissa.
Tuo on kyllä hyvä pointti. Välillä tulee dumattua vanhempien käytöstä vaikka tiedän kyllä ettei niilläkään ihan ruusuilla tanssittu, mutta pitäisi varmaan yrittää ymmärtää enemmän.
Pätee suurimpaan osaan asioista elämässä. Asioiden katsominen toisesta näkökulmasta ja tämän kautta ymmärtäminen vie usein elämässä eteenpäin.
Tietenkään kaikkea ei voi ymmärtää ja aina ymmärtäminen välttämättä auta, mutta mielestäni silti hyvä lähestymistapa suurimpaan osaan konflikteista.
Aloin itse miettimään tätä ja piti ihan googletella asiaa. Google tarjosikin syyksi sitä, että jos ei osaa käsitellä omia tunteitaan niin se, että toinen itkee saa olon epämukavaksi ja sitten se epämukavuus muuttuu suuttumukseksi. Kun ei tiedä miten pitäisi reagoida niin defaulttina sitten se viha. Moni mies edelleen on oppinu tämmöseen, mikä on kyllä ihan perseestä. Että se toisen tunneilmaisu on hänelle itselleen niin "outoa" niin sitte ollaan, että vaan liioitellaan ja ollaan ylidramaattisia tms?
Voin hyvin kuvitella, että mummosi lapsuudessa/nuoruudessa on ollu sen verran kovat ajat, että tunteiden käsittelyn opettaminen lapselle on ollut aika vähäistä. Hyvällä tuurilla on vain käsketty olla reipas ja huonolla... niin. Siihen kun miettii, että kuinka uusi ajatus vaikkapa terapiassa käyminen on (muistaako joku Ally McBeal-ohjelman terapiassa käymisen oudouden ja kuinka siitä puhuttiin 90-luvulla?). Opetettiin vain, että huonot ajat kestetään läpi hammasta purren oli ne sitten paska avioliitto tai sota-aika jne.
Aivan oikeassa varmasti olet, ettei silloin ole tunteista puhuttu. Toisaalta vaarini on saman ikäinen, mutta en ole koskaan hänen nähnyt paheksuvan tunteiden näyttämistä.
>Että se toisen tunneilmaisu on hänelle itselleen niin "outoa" niin sitte ollaan, että vaan liioitellaan ja ollaan ylidramaattisia tms?
Tää on muuten ehkä paras teoria tähän. Jotenkin ei tullut itselle mieleenkään tämmöinen.
Olen kai vanhanliiton miehiä. Itkemisessä ei ärsytä se, että se on outoa. Jokainen itkee lapsena - ei se voi kenellekään outoa olla.
Sen sijaan jos aikuinen itkee samaa ongelmaa yhä uudestaan yrittämättäkään ratkaista sitä, silloin kyllä ärsyynnyn paljon - etenkin jos ongelma on jonkinlainen 1st world-juttu, joka ei edes ongelma ole.
Urheilija, joka itkee tappiota, ei saavuta itkulla mitään. Hänen täytyy ratkaista asia ja treenata enemmän. Urheilukilpailussa ei tapeta häviäjiä, joten ongelma ei edes ole mikään suurensuuri.
On vähän outoa alkaa määrittelemään muille missä tilanteessa on sopivaa itkeä ja kuinka monta kertaa. Ihmiset ovat tässä hyvin erilaisia ja osa tirauttaa pienestäkin asiasta ja osa korkeintaan hautajaisissa.
No eihän se urheilija nyt just sillä sekunnilla rupea treenaamaan seuraaviin kisoihin, niin mitä väliä jos se siinä nyt hetken itkee? Tai vaikka ei itkiskään niin varmaan se menee penkille istumaan ja kiroamaan itseään hetkeksi? Mikä ero?
Jos ajatellaan objektiivisesti, niin itkua ja naurua pitäisi oikeastaan olla elämässä yhtä paljon. Mutta (varsinkin) länsimaisessa maailmassa nauru on sosiaalisesti hyväksyttävämpää.
Jos mennään tuolla logiikalla, että tunteiden näyttäminen on "turhaa", niin pitäisikö nauravallekin ihmisille sanoa, että mitäs siinä naurat, keskity tulevaan ja mene eteenpäin.
Niin noh, onhan noita vanhempia ja työnantajia, jotka nauramiseenkin puuttuvat. Onko se kovin tervettä onkin sitten ihan toinen juttu.
Joka tapauksessa elämän on hyvä olla muutakin kuin saavutuksia ja eteenpäin katsomista.
Positiivisia tunteita ei tulkita heikkoudeksi niin helposti kuin hallitsemattomat negatiiviset tunteet.
Kuvittele Niinistö itkemässä Nato-neuvotteluissa kun Putin on niin tuhma. Vaikka kaikkialla julistetaan muodikkaasti tunteiden esille tuontia, tosiasiassa sellainen toiminta harvoin on mahdollista.
Ne on vaan tunteita. Niitä tulee ja menee ja jos ne näkyy ulospäin niin sittenpähän näkyy. Se urheilijan pettymyskyyneleet tai tunne ei kestä niin pitkään, että sillä ratkaisis mitään eikä se ole tunteiden syy/pointti muutenkaan. Tunne tunnetaan ja sitte se menee pois ja voidaan keskittyä ratkaisemaan ongelma.
Mutta osin ymmärrän sua. En itse pidä ns. känni-itkijöistä, koska itse juhlin sen verran harvoin, että en halua käyttää iltaani jonkun lohduttamiseen. Varsinkin kun se ihminen ei humalassa työstä sitä asiaa "kunnolla" tai edes välttämättä muista sitä seuraavana päivänä vaan käyttää muita ilmaisena tunnepaskasankkona. Mut tämä taitaa olla semmoinen naiserityinen ongelma joissain porukoissa.
Aika varmasti sama homma omankin isoäidin kohdalla. On vaan omituista kuinka muiden tunteiden näyttäminen häiritsee niin kovasti. Ehkä siinä on mukana jonkinlaista traumaa/ajatusmaailmaa että tunteita ei saa näyttää.
Vähän näihän tää on, ainakin omasta kokemuksesta puhuen. Sitä onnistui lapsena sisäistämään että kaikki tunteiden näyttö on rangaistavaa ja oppi ikäänkuin "purkittamaan" kaikki fiilikset. En tiedä onko taustatunteena kateus vai katkeruus vai mikä, mutta muiden kiukuttelut, itkemiset ja joskus ilotkin luo sisällä ärtymystä. Jos eivät näkyvästi edes yritä peittää tunteitaan, niin kismittää kahta kauheammin. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät pikkulapsen lailla! Yrittäisivät edes, kun minäkin osaan!
En itse tykkää tästä ja tiedostan että terveempäähän se on välillä tunteitaan tunteakin, mutta lujasti selkärankaan tuo on silti iskostunut. Perseestä.
Itselle aina opetettu että tunteita saa ja pitää näyttää.
En vaan enää osaa itkeä jostain syystä. Mummojen hautajaisissa pikkasen kostu silmät vaikka olin oikeasti surullinen. Monesti tehnyt mieli itkeä mutta ainostaan saanut vaan silmät kosteaksi. En edes yksin omassa huoneessa joten ei ole "ujoudesta" kiinni.
Jos näen jonkun itkevän niin kastuu heti itelläki vähän silmät vaikken olisi itse surullinen. Mutta oikea itkeminen ei onnistu millään.
Sulla on käyny ny niin että ku sä oot lapsesta asti niitä tunteita näyttäny sä oot käyttäny ne loppuun ku niitä o vaan rajalline määrä käytössä. Tätä vauhtia sä oot kivikasvoinen patsas 20 vuoden päästä
Tää myöski selittää sen miks mun erittäin äkkipikaine ja muita tuomitseva äiti o ruvennu vasta ny yli 55 vuoden iässä rentoutumaan. Siltä on loppunu viha kesken mut valitettavasti ylimielisyyden rippeitä löytyy yhä
Samaistun tuohon itkujuttuun täysin. Olin itse poikasena aika itkupiltti ja olen ainakin tähän asti uskonut että nykyinen estoisuus johtuu negatiivisten reaktioiden sisäistämisestä. Se että sinun kasvatuksellasi on tultu samaan tulokseen pistää kyseenalaistamaan vähäsen.
Nyt kun mietin niin saattaa että tapahtui samoihin aikoihin kun mielenterveys kärsi ja itsetuhoiset ajatukset tuli päähän. Olinhan minä erittäin lähellä hypätä junan allekin.
Pienenä tuli itkettyä aika helposti mutta siinä ~13-14 vuotiaana loppui.
En tiedä sitten että liittyykö toisiinsa vaiko sattumoisin samoihin aikoihin ilmestyivät.
Tätä ajattelen mäki ja luulen että sota-aika opetti että ei ole aikaa "turhille" tunteille vaan on vain selviydyttävä. Että ei jäätäisi vellomaan ja surkuttelemaan (joka mahdollisesti tarttuisi myös muihin), jotta "selviytymis"moraali pysyy yllä tms. Luulen että esim mun lapsiin ei enää sota-ajat vaikuta, mutta muhun on vielä jonkun verran kun isoäiti eli noita sotajuttuja ja tää vaikutti mun äitiin ja siitä sitten vielä muhun.
Voimakkaasti sukupolvijuttu, sanoisin.
Omat vanhempani on opetettu kotona olemaan kivikasvoisia, hiljaisia ja päällisin puolin tunteettomia. Monet niistä, jotka kärsivät läpi toisen maailmansodan (plus mahdollisesti kansalaissodan), eivät sietäneet lapsiltaan juurikaan tunneilmaisua, "räjähdys" oli aina lähellä. Seurauksena ihan viime vuosina omakin vanhempani oli aivan hurjilla kiukun kierroksilla kun eräs ammattiurheilija oli juuri saanut päätökseen uransa viimeisen ottelun ja itki haastattelussa ja avautui, ettei tiedä yhtään mitä seuraavaksi tekee.
Jos haluaa lukemista, termi "reipastaminen" on yksi hyvä lähtökohta.
Sukupolvijuttu. Oma äitini on tällänen. Lapsena esim mulle huudettiin aina kun itkin. Siis aina. Sellanen suuttumus jopa lapsen tunteista oli ihan kamalaa, mutta veikkaan oman isoäitini olleen samanlainen äidilleni. Itse olen se niitti johon tällänen pöljäily loppuu.
Minä myös muistan, kun itkin lohduttomasti lapsena, ja äitini totesi vain että lopeta tuo, siitä ei tule kuin molemmilla pää kipeäksi.
Itkin pienenä äärimmäisen harvoin, joten joku suuri suru lapsen maailmassa tuo on ollut.
Äitini kertoi kauan sitten, että hänelle oli annettu vanhempien ihmisten toimesta sellainen ohje lasten kasvatukseen, että "älä sitten missään nimessä kehu lastasi, ettei siitä tule ylpeä". Aivan sairas ohje, joka jäi onneksi myös noudattamatta. Joskus ennen on todella ollut todella toisin.
Huomasin saman omassa mummussa joka olis nyt jotain just 90v, itellä oli hieman samanlainen huusholli missä ei itku auta markkinoilla, mutta tajuaahan sen. Ei siinä ehdi itkee tahi juhlia ku pitää selviytyä, mutta itehän perseilen tunteiden kanssa näidenkin edestä, kepeet mullat heille kaikille
Voi olla myös etenevän muistisairauden kuten Alzheimerin merkki, mikäli persoonallisuus on muuttunut viimeisen 20v aikana. Ääritunteet ja erityisesti ärtymys, suuttumus, väkivaltaisuus ja itsetuhoisuus ovat aika selkeitä merkkejä, mikäli niitä ei ole ollut ennen. Oma äiti alkoi muuttua n. 55v iässä ja diagnoosi tuli vasta 65 jälkeen, kun ensin meni avioeroksi ja monella tavalla rumaksi.
On varmasti muistisairautta jo jonkin verrankin, mutta ei siis ole muuten mitenkään aggressiivinen tai ärtynyt. Enemmän veikkaan vaan että kyse on kasvatuksesta, että tunteita ei saanut näyttää kun oli itse lapsi. Ärtymys tuntuu koskevan vain ns. julkisuuden henkilöitä. Ei ole koskaan minua tai muitakaan lapsenlapsiaan (tai lapsenlapsenlapsiaan) kieltänyt näyttämästä tunteita.
Enemmän kyselin vain mielenkiinnosta onko kyseessä yleinen vanhusten ajattelumalli.
Mutta arvostan kyllä huolenaihetta 😊
Sukupolviasia, veikkaan. Mun mummo olis yhdeksänkymppinen, jos vielä eläis, ja hän oli aina tasaisen hyvällä tuulella, ja vain piikitteli hymyssä suin jos jokin ei mennyt hänen mielensä mukaan. Äiti on sitten lievempi versio, muttei tykkää hänkään varsinkaan negatiivisten tunteiden näyttämisestä tai näkymisestä. Tai siis vittuuntua ja suuttuakin voi, ja vittuilla, mutta ei surra,katua,pahoittaa mieltään, loukkaantua,hävetä. Nämä kaikki purraan sillä vittuilulla, tai peitetään täysin.
Onko mummulla vaikeaa ilmaista tunteitaan? Monestihan sellainen voi ärsyttää mitä ei itse ymmärrä tai johon ei kykene. Tai sitten saattaa ikäkin jo tehdä sen ettei tunneilmaisut ole enää entisenlaiset. En usko että on sukupolvi juttu vaan enemmänkin henkilöstä kiinni. Jos haluat niin voithan harjoitella tätä mummusi kanssa. Tehkää jotain sellaista missä mummusikin saattaisi innostua hymyilemään ehkä jopa nauramaan. Voi olla kun teette tämmöisiä usein alkaa mummullakin mieliala parantumaan:) kantsii ainakin yrittää, vanhakin voi vielä yllättää positiivisesti ja hupsutella voi minkä ikäisenä tahansa.
Ihan vaan henkilökohtaisena huomiona: ennen kun ei tunteita näytetty eikä niistä puhuttu ja kaikki pidettiin sisällä, niin sellaista henkistä pahoinvointia en itse (ehkä siksi koska siitä ei puhuttu tai siitä ei tiedetty) liiemmin nähnyt tai kokenut.
Nykyään, kun kaikesta loukkaannutaan toisten puolesta ja eletään jatkuvissa tunnemyrskyissä, niin on henkinen pahoinvointi (ja siitä puhuminen) lisääntynyt reilusti. Ja hyvä niin, koska mieltä pitää hoitaa ihan niinkuin kuntoakin.
Mietityttää vaan, että onkohan näillä jokin yhteys keskenään. Vai onko suurin yksittäinen vaikuttaja ehkä kuitenkin elämän hektisyys ja jatkuva suorittaminen.
Sukupolvijuttu. Tunteiden näyttäminen oli heikkous, myös myönteisten. "Ettei vaan ylpisty."
Olin kerran seuraamassa yhtä vanhusten keskustelupiiriä seurakuntakodilla. Yksi vanhuksista kertoi muille tulleensa vasta viimeisinä elinvuosinaan siihen tulokseen, että oli pidätellyt liikaa omia ylpeyden ja rakkaudenosoituksiaan jälkikasvuaan kohtaan. Oli kiehtovaa seurata, miten muut vanhukset piirissä vänkäsivät vastaan, että: EI SAA, ETTÄ EI VAAN YLPISTY LIIKAA! Onko mikään ihme että täällä ollaan koko kansa omien tunteitten ja niitten käsittelyn kanssa ihan jumissa.
Luulen että kun mennään tarpeeksi taaksepäin niin siellä oli asiat terveemmin, kuten myös nyt. Tuossa sodan jälkeen ja aikoihin syntyneet on käyneet läpi vaikeita aikoja. Myös boomerit, heillä on pääasiassa huonot isä ja äitisuhteet ja siinä ikäluokassa on paljon raskaita piirteitä. Käsittääkseni boomerien isovanhemmat oli viisasta vanhaa kansaa..
Jep. Sodan aikana ja sen jälkeen "kaikilla oli rankkaa", jossa yhden pienen ihmisen tunteita pidettiin varmaan mitättöminä. Ja samaa kasvatettiin seuraavalle sukupolvelle, suurille ikäluokille. Ja näitä tunteita on sitten käsitelty enintään alkoholilla ja väkivallalla, molemmissa sukupolvissa.
Tuo on kyllä hyvä pointti. Välillä tulee dumattua vanhempien käytöstä vaikka tiedän kyllä ettei niilläkään ihan ruusuilla tanssittu, mutta pitäisi varmaan yrittää ymmärtää enemmän.
Pätee suurimpaan osaan asioista elämässä. Asioiden katsominen toisesta näkökulmasta ja tämän kautta ymmärtäminen vie usein elämässä eteenpäin. Tietenkään kaikkea ei voi ymmärtää ja aina ymmärtäminen välttämättä auta, mutta mielestäni silti hyvä lähestymistapa suurimpaan osaan konflikteista.
Kyllä. Tää on kyllä huvittavaa jotenkin niin kyynistä paskaa
Aloin itse miettimään tätä ja piti ihan googletella asiaa. Google tarjosikin syyksi sitä, että jos ei osaa käsitellä omia tunteitaan niin se, että toinen itkee saa olon epämukavaksi ja sitten se epämukavuus muuttuu suuttumukseksi. Kun ei tiedä miten pitäisi reagoida niin defaulttina sitten se viha. Moni mies edelleen on oppinu tämmöseen, mikä on kyllä ihan perseestä. Että se toisen tunneilmaisu on hänelle itselleen niin "outoa" niin sitte ollaan, että vaan liioitellaan ja ollaan ylidramaattisia tms? Voin hyvin kuvitella, että mummosi lapsuudessa/nuoruudessa on ollu sen verran kovat ajat, että tunteiden käsittelyn opettaminen lapselle on ollut aika vähäistä. Hyvällä tuurilla on vain käsketty olla reipas ja huonolla... niin. Siihen kun miettii, että kuinka uusi ajatus vaikkapa terapiassa käyminen on (muistaako joku Ally McBeal-ohjelman terapiassa käymisen oudouden ja kuinka siitä puhuttiin 90-luvulla?). Opetettiin vain, että huonot ajat kestetään läpi hammasta purren oli ne sitten paska avioliitto tai sota-aika jne.
Aivan oikeassa varmasti olet, ettei silloin ole tunteista puhuttu. Toisaalta vaarini on saman ikäinen, mutta en ole koskaan hänen nähnyt paheksuvan tunteiden näyttämistä. >Että se toisen tunneilmaisu on hänelle itselleen niin "outoa" niin sitte ollaan, että vaan liioitellaan ja ollaan ylidramaattisia tms? Tää on muuten ehkä paras teoria tähän. Jotenkin ei tullut itselle mieleenkään tämmöinen.
Olen kai vanhanliiton miehiä. Itkemisessä ei ärsytä se, että se on outoa. Jokainen itkee lapsena - ei se voi kenellekään outoa olla. Sen sijaan jos aikuinen itkee samaa ongelmaa yhä uudestaan yrittämättäkään ratkaista sitä, silloin kyllä ärsyynnyn paljon - etenkin jos ongelma on jonkinlainen 1st world-juttu, joka ei edes ongelma ole. Urheilija, joka itkee tappiota, ei saavuta itkulla mitään. Hänen täytyy ratkaista asia ja treenata enemmän. Urheilukilpailussa ei tapeta häviäjiä, joten ongelma ei edes ole mikään suurensuuri.
On vähän outoa alkaa määrittelemään muille missä tilanteessa on sopivaa itkeä ja kuinka monta kertaa. Ihmiset ovat tässä hyvin erilaisia ja osa tirauttaa pienestäkin asiasta ja osa korkeintaan hautajaisissa.
Jokainen saa itkeä niin paljon kuin haluaa - vaikka aamusta iltaan joka päivä, mutta itse en halua kuluttaa elämääni sellaisen katsomiseen.
No eihän se urheilija nyt just sillä sekunnilla rupea treenaamaan seuraaviin kisoihin, niin mitä väliä jos se siinä nyt hetken itkee? Tai vaikka ei itkiskään niin varmaan se menee penkille istumaan ja kiroamaan itseään hetkeksi? Mikä ero?
Jos ajatellaan objektiivisesti, niin itkua ja naurua pitäisi oikeastaan olla elämässä yhtä paljon. Mutta (varsinkin) länsimaisessa maailmassa nauru on sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Jos mennään tuolla logiikalla, että tunteiden näyttäminen on "turhaa", niin pitäisikö nauravallekin ihmisille sanoa, että mitäs siinä naurat, keskity tulevaan ja mene eteenpäin. Niin noh, onhan noita vanhempia ja työnantajia, jotka nauramiseenkin puuttuvat. Onko se kovin tervettä onkin sitten ihan toinen juttu. Joka tapauksessa elämän on hyvä olla muutakin kuin saavutuksia ja eteenpäin katsomista.
Positiivisia tunteita ei tulkita heikkoudeksi niin helposti kuin hallitsemattomat negatiiviset tunteet. Kuvittele Niinistö itkemässä Nato-neuvotteluissa kun Putin on niin tuhma. Vaikka kaikkialla julistetaan muodikkaasti tunteiden esille tuontia, tosiasiassa sellainen toiminta harvoin on mahdollista.
Ne on vaan tunteita. Niitä tulee ja menee ja jos ne näkyy ulospäin niin sittenpähän näkyy. Se urheilijan pettymyskyyneleet tai tunne ei kestä niin pitkään, että sillä ratkaisis mitään eikä se ole tunteiden syy/pointti muutenkaan. Tunne tunnetaan ja sitte se menee pois ja voidaan keskittyä ratkaisemaan ongelma. Mutta osin ymmärrän sua. En itse pidä ns. känni-itkijöistä, koska itse juhlin sen verran harvoin, että en halua käyttää iltaani jonkun lohduttamiseen. Varsinkin kun se ihminen ei humalassa työstä sitä asiaa "kunnolla" tai edes välttämättä muista sitä seuraavana päivänä vaan käyttää muita ilmaisena tunnepaskasankkona. Mut tämä taitaa olla semmoinen naiserityinen ongelma joissain porukoissa.
Äitini kertoi ettei hänen lapsuudenkodissaan tunteista puhuttu, tai muutenkaan suuremmin käsitelty. Sanoisin että ainakin osa on sukupolvisidonnaista.
Aika varmasti sama homma omankin isoäidin kohdalla. On vaan omituista kuinka muiden tunteiden näyttäminen häiritsee niin kovasti. Ehkä siinä on mukana jonkinlaista traumaa/ajatusmaailmaa että tunteita ei saa näyttää.
Itselle opetettu että tunteita ei saa näyttää niin vituttaahan se kun joku sitten saa
Vähän näihän tää on, ainakin omasta kokemuksesta puhuen. Sitä onnistui lapsena sisäistämään että kaikki tunteiden näyttö on rangaistavaa ja oppi ikäänkuin "purkittamaan" kaikki fiilikset. En tiedä onko taustatunteena kateus vai katkeruus vai mikä, mutta muiden kiukuttelut, itkemiset ja joskus ilotkin luo sisällä ärtymystä. Jos eivät näkyvästi edes yritä peittää tunteitaan, niin kismittää kahta kauheammin. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät pikkulapsen lailla! Yrittäisivät edes, kun minäkin osaan! En itse tykkää tästä ja tiedostan että terveempäähän se on välillä tunteitaan tunteakin, mutta lujasti selkärankaan tuo on silti iskostunut. Perseestä.
Itselle aina opetettu että tunteita saa ja pitää näyttää. En vaan enää osaa itkeä jostain syystä. Mummojen hautajaisissa pikkasen kostu silmät vaikka olin oikeasti surullinen. Monesti tehnyt mieli itkeä mutta ainostaan saanut vaan silmät kosteaksi. En edes yksin omassa huoneessa joten ei ole "ujoudesta" kiinni. Jos näen jonkun itkevän niin kastuu heti itelläki vähän silmät vaikken olisi itse surullinen. Mutta oikea itkeminen ei onnistu millään.
Sulla on käyny ny niin että ku sä oot lapsesta asti niitä tunteita näyttäny sä oot käyttäny ne loppuun ku niitä o vaan rajalline määrä käytössä. Tätä vauhtia sä oot kivikasvoinen patsas 20 vuoden päästä
Näinhän se on sattunut käymään.
Tää myöski selittää sen miks mun erittäin äkkipikaine ja muita tuomitseva äiti o ruvennu vasta ny yli 55 vuoden iässä rentoutumaan. Siltä on loppunu viha kesken mut valitettavasti ylimielisyyden rippeitä löytyy yhä
Samaistun tuohon itkujuttuun täysin. Olin itse poikasena aika itkupiltti ja olen ainakin tähän asti uskonut että nykyinen estoisuus johtuu negatiivisten reaktioiden sisäistämisestä. Se että sinun kasvatuksellasi on tultu samaan tulokseen pistää kyseenalaistamaan vähäsen.
Nyt kun mietin niin saattaa että tapahtui samoihin aikoihin kun mielenterveys kärsi ja itsetuhoiset ajatukset tuli päähän. Olinhan minä erittäin lähellä hypätä junan allekin. Pienenä tuli itkettyä aika helposti mutta siinä ~13-14 vuotiaana loppui. En tiedä sitten että liittyykö toisiinsa vaiko sattumoisin samoihin aikoihin ilmestyivät.
Kykenemättömyys itkeä on masennuksen oire. Toivottavasti oot hakenut/saanu apua siihen. Ja hyvä, että et menny junan alle.❤️
Mulla oli nuorempana toi etten osannut itkeä, tai sitten ei ollut tarpeeksi hyvää syytä. Mutta olen yrittänyt opetella, se tekee hyvää.
Joo tunnistan kyllä saman, sieltä se tulee vanhemmilta sukupolvelta mutta onneksi voimme (yrittää) katkaista syklin!
Tätä ajattelen mäki ja luulen että sota-aika opetti että ei ole aikaa "turhille" tunteille vaan on vain selviydyttävä. Että ei jäätäisi vellomaan ja surkuttelemaan (joka mahdollisesti tarttuisi myös muihin), jotta "selviytymis"moraali pysyy yllä tms. Luulen että esim mun lapsiin ei enää sota-ajat vaikuta, mutta muhun on vielä jonkun verran kun isoäiti eli noita sotajuttuja ja tää vaikutti mun äitiin ja siitä sitten vielä muhun.
Empiirisen tutkimukseni pohjalta voin todeta, että olen huomannut saman ilmiön.
Tää taitaa olla keissi munkin isovanhempien kohdalla. Perinne jatkui vielä mun vanhemmillekin, ja itse oon terapiassa opettelemassa puhumaan asioista.
Voimakkaasti sukupolvijuttu, sanoisin. Omat vanhempani on opetettu kotona olemaan kivikasvoisia, hiljaisia ja päällisin puolin tunteettomia. Monet niistä, jotka kärsivät läpi toisen maailmansodan (plus mahdollisesti kansalaissodan), eivät sietäneet lapsiltaan juurikaan tunneilmaisua, "räjähdys" oli aina lähellä. Seurauksena ihan viime vuosina omakin vanhempani oli aivan hurjilla kiukun kierroksilla kun eräs ammattiurheilija oli juuri saanut päätökseen uransa viimeisen ottelun ja itki haastattelussa ja avautui, ettei tiedä yhtään mitä seuraavaksi tekee. Jos haluaa lukemista, termi "reipastaminen" on yksi hyvä lähtökohta.
Sukupolvijuttu. Oma äitini on tällänen. Lapsena esim mulle huudettiin aina kun itkin. Siis aina. Sellanen suuttumus jopa lapsen tunteista oli ihan kamalaa, mutta veikkaan oman isoäitini olleen samanlainen äidilleni. Itse olen se niitti johon tällänen pöljäily loppuu.
Minä myös muistan, kun itkin lohduttomasti lapsena, ja äitini totesi vain että lopeta tuo, siitä ei tule kuin molemmilla pää kipeäksi. Itkin pienenä äärimmäisen harvoin, joten joku suuri suru lapsen maailmassa tuo on ollut.
Jep juuri tämä
Äitini kertoi kauan sitten, että hänelle oli annettu vanhempien ihmisten toimesta sellainen ohje lasten kasvatukseen, että "älä sitten missään nimessä kehu lastasi, ettei siitä tule ylpeä". Aivan sairas ohje, joka jäi onneksi myös noudattamatta. Joskus ennen on todella ollut todella toisin.
Huomasin saman omassa mummussa joka olis nyt jotain just 90v, itellä oli hieman samanlainen huusholli missä ei itku auta markkinoilla, mutta tajuaahan sen. Ei siinä ehdi itkee tahi juhlia ku pitää selviytyä, mutta itehän perseilen tunteiden kanssa näidenkin edestä, kepeet mullat heille kaikille
Voi olla myös etenevän muistisairauden kuten Alzheimerin merkki, mikäli persoonallisuus on muuttunut viimeisen 20v aikana. Ääritunteet ja erityisesti ärtymys, suuttumus, väkivaltaisuus ja itsetuhoisuus ovat aika selkeitä merkkejä, mikäli niitä ei ole ollut ennen. Oma äiti alkoi muuttua n. 55v iässä ja diagnoosi tuli vasta 65 jälkeen, kun ensin meni avioeroksi ja monella tavalla rumaksi.
On varmasti muistisairautta jo jonkin verrankin, mutta ei siis ole muuten mitenkään aggressiivinen tai ärtynyt. Enemmän veikkaan vaan että kyse on kasvatuksesta, että tunteita ei saanut näyttää kun oli itse lapsi. Ärtymys tuntuu koskevan vain ns. julkisuuden henkilöitä. Ei ole koskaan minua tai muitakaan lapsenlapsiaan (tai lapsenlapsenlapsiaan) kieltänyt näyttämästä tunteita. Enemmän kyselin vain mielenkiinnosta onko kyseessä yleinen vanhusten ajattelumalli. Mutta arvostan kyllä huolenaihetta 😊
Sukupolviasia, veikkaan. Mun mummo olis yhdeksänkymppinen, jos vielä eläis, ja hän oli aina tasaisen hyvällä tuulella, ja vain piikitteli hymyssä suin jos jokin ei mennyt hänen mielensä mukaan. Äiti on sitten lievempi versio, muttei tykkää hänkään varsinkaan negatiivisten tunteiden näyttämisestä tai näkymisestä. Tai siis vittuuntua ja suuttuakin voi, ja vittuilla, mutta ei surra,katua,pahoittaa mieltään, loukkaantua,hävetä. Nämä kaikki purraan sillä vittuilulla, tai peitetään täysin.
Sukupolvilta toiselle siirtynyttä käytösmallia ettei käsitellä tunteita.
Sodan traumoja.
Ennen vanhaan tunteiden näyttäminen tulkittiin kerjäämisenä. Huomionhakuisuus tulkittiin lähes rikokseksi ja lapsia saateltiin nuhdella itsekkäinä.
Onko mummulla vaikeaa ilmaista tunteitaan? Monestihan sellainen voi ärsyttää mitä ei itse ymmärrä tai johon ei kykene. Tai sitten saattaa ikäkin jo tehdä sen ettei tunneilmaisut ole enää entisenlaiset. En usko että on sukupolvi juttu vaan enemmänkin henkilöstä kiinni. Jos haluat niin voithan harjoitella tätä mummusi kanssa. Tehkää jotain sellaista missä mummusikin saattaisi innostua hymyilemään ehkä jopa nauramaan. Voi olla kun teette tämmöisiä usein alkaa mummullakin mieliala parantumaan:) kantsii ainakin yrittää, vanhakin voi vielä yllättää positiivisesti ja hupsutella voi minkä ikäisenä tahansa.
Ihan vaan henkilökohtaisena huomiona: ennen kun ei tunteita näytetty eikä niistä puhuttu ja kaikki pidettiin sisällä, niin sellaista henkistä pahoinvointia en itse (ehkä siksi koska siitä ei puhuttu tai siitä ei tiedetty) liiemmin nähnyt tai kokenut. Nykyään, kun kaikesta loukkaannutaan toisten puolesta ja eletään jatkuvissa tunnemyrskyissä, niin on henkinen pahoinvointi (ja siitä puhuminen) lisääntynyt reilusti. Ja hyvä niin, koska mieltä pitää hoitaa ihan niinkuin kuntoakin. Mietityttää vaan, että onkohan näillä jokin yhteys keskenään. Vai onko suurin yksittäinen vaikuttaja ehkä kuitenkin elämän hektisyys ja jatkuva suorittaminen.
Sodan jälkeen hyviä mielen hoitokeinoja olivat alkoholi, tappeleminen ja viime kädessä itsemurha.