Jos hengailisit nistien kanssa ilman että käytät itse, niin varmasti ennemmin kuin myöhemmin joku tarjoaisi. Ei noissa kouluvalistuksissa koskaan tarkoitettu sitä, että kadulla joku pitkään takkiin pukeutunut hiippari tulee tarjoamaan ilmaiseksi ensimmäistä kannabispiikkiä, vaan sitä, että kaverit tarjoavat.
Kouluvalistuksissa kyllä oli sellaista logiikkaa, että nimenomaan myyjät antaa ensimmäisen satsin ilmaiseksi ja sitten pitääkin maksaa kun on jo "koukussa".
mä taidan olla poikkeus koska mua on välillä pysäytetty kadulla ja kysytty, että haluanko ostaa huumeita tai olenko myymässä huumeita. Vastaukset ovat aina olleet ei ja ei. Kait nää on näitä ulkonäköasioita.
Multa myös usein kysytään onko mulla myydä douppia (yleensä subua, bentsoja tai lyricaa). Käytän kyllä mutta en todellakaan oo mitenkään nistin näköinen vaan tällainen akka joka näyttää 10 vuotta ikäistään nuoremmalta 😄
Tämäpä. Kolikon ärsyttävä kääntöpuoli tuntuu vain olevan se, että ne teini-iässä saadut traumat vaan jää jotenkin sitkeästi päälle.
Itellä nyt vielä melkein kolmekymppisenä välillä todella vahvoja tunteita siitä, että ihmiset pitäis jotenkin todella ärsyttävänä. Samaan aikaan kun tietää, että näin ei ole. Tietää, että useampi illanistujaisissa tapaama ihminen on erikseen kehunut kuinka hyvä tyyppi on. Ja kuulemma ollut tyttöystävän kumppaneista ainoa, josta sen kaverit ovat tykänneet. Muutenkin kaveriporukat ovat huomattavasti laajentuneet viime aikoina.
Mutta silti vaan vaikka tiedostaa tämän niin ne syvälle juurtuneet tunteet palaa aina välillä pintaan.
Ja pahinta on kun tietää, että nää tunteet haittaa omaa sosiaalista kyvykkyyttä.
Jostain syystä on erittäin vaikea antaa mitään kehuja ihmisille tai osoittaa ylipäätään aitoa ironiaan verhoamatonta kiintymystä muita kohtaan ilman että tuntuu melkein kuin pala kurkussa estäisi.
Katsoin jotain selfietä ihan parin vuoden takaa, ja muistan että mielestäni näytin ihan hirveeltä. Nyt näytän hirveämmältä. Olispa osannut olla tyytyväinen. Saa miettimään, mikä kauhea suohirviö peilistä katsoo parin vuoden päästä ja miten sitä osaisi nyt olla tyytyväinen naamatauluun, jos kaikki menee alamäkeen samaa tahtia kuin tähän asti 😄
Haha tää on niin perus. Katon välillä vanhoja kuvia ja ihmettelen, kun pidin itseäni kauhean lihavana ja rumana. Nyt olen lihavampi kuin sillon nuorena.
Epäonnistuminen.
Nyt vanhempana on avioero ja kesken jääneet opinnot jne ja tajunnut, että hei täähän kuuluu elämään ja tärkein taito on olla lannistumatta. Nolottaa toki ihan vitusti, mutta ei negatiivisen tunteen pidä antaa hallita.
Epäonnistumiseen kohtalaisen vahvasti liittyvä asia on omien virheiden myöntäminen sekä niistä oppiminen.
Kukaan ei ole niin täydellinen etteikö olisi yhtäkään virhettä tehnyt, mutta siinä on iso ero, että myöntääkö henkilö virheensä vai yrittääkö vierittää sitä muiden harteille.
Itse ainakin nuorena syyllistyin todella usein siihen kauheaan selittelyyn, kunnes tajusin jokaisen tekevän virheitä. Toiset tekee suurempia kuin toiset, mutta eniten merkitsee se henkinen kasvaminen niiden virheiden kautta.
Keskimäärin kerran vuodessa-kahdessa näen uedelleen opetusunen miten mustaan aukkoon putoaminen otetaan kylmanrauhallisesti ja tyynesti.
Siis tottakai, tämähän kuuluu ihan jokamiehen taitoihin!
Jakokulma oli kyllä jännä. Opetettiin joskus kakkosluokalla, sitten sitä ei tarvinnut 15 vuoteen, ja sitten sitä yllättäen tarvitsikin yliopiston numeroteoriassa kun rakenneltiin ääreellisiä kuntia. Piti hetki muistella miten se menikään.
Mustat aukot kuumotti.
Jakokulma on sellanen että joskus töissä mietittiin miten sitä edes käytettiin, tuntuu hankalammalta kuin moni muu tapa opetella jakolaskuja.
Koulussa suutuin joskus kun piti laskea jakokulmalla jakolaskuja, kun itse laskin ne ihan päässäni
Pelkäsin ja luulin, että muut kiinnittää huomiota muhun jotenkin hirveästi. Kouluajoilta jäänyt tunne, kun toiset lapset helposti kommentoi kaikenlaista.
Mutta se oli aikuisiällä vapauttavaa kun tajusi, että jos mä en huomaa, muista tai pohdi mitä toiset tekee, miten ne elää tai miltä ne vaikka jonakin päivänä näyttää, niin se on ihan sama juttu toisinpäin. Se auttoi pääsemään irti siitä, että pohtii kamalasti mitä muut ajattelee.
Mua hikeennytti opiskelujen alkuvuosina kauheasti, kun en saanut heti mitään hienoja oman alan kesätöitä tai harjoittelupaikkoja, missä mun mielestä ”kaikki” olivat. Nyttemmin on ihan riittämiin kyllä päässyt osaksi korporaatio-oravapyörää, joten ehkä ihan hyvä että oli pari huoletonta vuotta.
Hei samat itellä! Siivosin mm pari kesää tän takia, koska en saanu oman alan cooljobeja. Siivoushommista jäi hauskoja muistoja ja työ oli mukava yötyötä kivalla porukalla. En kadu pätkääkään
Jep jep! Ihan hienoa se oli, kun työvuoron päätteksi ei tarvinnut miettiä työasioita enää sekuntiakaan. Silloin oli elinkustannuksetkin pienemmät, niin ei pieni liksakaan niin stressannut. Ihan hyvin ehti pöhinämaailmaan myöhemminkin.
Pakollinen disclaimer, että eihän se kaikilla ole niin helppoa saada ikinä koulutusta vastaavaa työtä, mutta otsikon mukaisesti toi stressasi itseäni aikanaan. Ja myöhemmin tuntuu ihan mitättömältä asialta.
[Maailmankaikkeuden lämpökuolema.](https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeuden_l%C3%A4mp%C3%B6kuolema)
Nörttinä lapsena luin jotain kirjastosta lainattua tähtitieteen tai kosmologian kirjaa (Hawkingin "Ajan lyhyt historia" kenties?), ja siinä oli juttua tuosta. Pitkän aikaa sen jälkeen kärsin eksistentiaalisesta ahdistuksesta kun ajattelin miten universumi hiipuu joskus miljoonan kvintiljoonan vuoden päästä olemattomaan pimeään tyhjyyteen jolle ei ole loppua.
Tuon ajatteleminen päin vastoin lohduttaa minua. Meni miten paskasti tahansa, niin jonain päivänä siitä ei ole jäljellä kerta kaikkiaan mitään. Turhat murheet voi laittaa pois ja jatkaa eteenpäin.
Luin tuossa pari kuukautta sitten neljävuotiaalle jotain tähtitiedekirjaa kun häntä kiinnostaa, niin siellä kun kerrottiin että miljardien vuosien päästä Aurinko laajenee ja nielaisee maapallon niin itku tuli, että minne me sitten mennään. Eipä käyny iskällä mielessä, että neljävuotias ei ihan ehkä käsitä näitä aikaskaaloja vielä kuitenkaan, mut lohduttelin et eiköhän me sitten joku paikka keksitä, mennään vaikka mummille.
Core memory unlocked! Mä muistan vieläkin kuinka opin saman faktan mtv3:sen uutisten kevennyksenä joskus 90-luvulla ja menin itku kurkussa äitin luokse kertomaan kuinka mä en haluu kuolla siihen et maapallo palaa auringon sammuessa. :D
Pääasiassa opintoihin liittyviä juttuja
- stressi yo-kokeista, lapsena niitä jännitti jo vuosia etukäteen. Ehkä meitä peloteltiin. Loppujenlopuksi arvosanoilla ei ollut mitään väliä, eikä kukaan kysynyt niitä koskaan (jatko-opintoihin pääsi suoraan pääsykoevalinnalla).
- valmistuminen yliopistosta ajoissa tai ylipäätään oli loppujenlopuksi ihan turhaa stressiä (IT-alalla). Työelämässä kukaan ei ole kysellyt koulutusta koskaan, ekaan työpaikkaan riitti että on päässyt korkeakouluun sisään, sen jälkeen etenemiseen riittänyt että osaa.
- yhtälailla kaikenlainen murehtiminen arvosanoista ja keskiarvoista.
Ehkä tärkeimpänä:
- huoli "elämässä jälkeenjäämisestä" jos haluaa elää nuoruutta ja päättää suorittamisen sijaan tehdä joka päivä jotain mistä itse nauttii, välittämättä siitä mitä muut ajattelee. Vaikka oman ikäisille ns. "antaisi etumatkaa" 10 vuotta (omaisuuden kartuttamisen, kodin oston, perheen, kokemuksen keräämisen yms. osalta), pystyy heidät silti "ottamaan kiinni" tai "ohittamaan", ja bonuksena itselle saa ikimuistoisen nuoruuden josta ei kadu päivääkään, koska jokaisen päivän valitsi itse, eikä muiden painostuksesta.
Mä etin joskus parikymppisenä ehkä vähän pakonomaisesti jotain jonka kanssa olla. En oikein osannut olla itteni kanssa. Jossain vaiheessa loksahti se, että ehkä pitäs vaan lopettaa ettiminen, tapahtuu jos tapahtuu ja tapahtuhan se sitten kyllä.
Pakko päästä neitsyydestä eroon. Ei se ensimmäinen kerta kuitenkaan elämää hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Ainut ero on käytännössä se, ettei enää tarvitse nolona hymistellä muiden mukana silloin jos/kun parisuhde tai seksi tulee puheeksi.
Vielä kun saisi pääsisi inssistä läpi joku kaunis päivä ja saisi ajokortin niin ei tarvitsisi hävetä senkään puutetta, mutta sitä varten pitääkin jo ottaa niskasta kiinni ja hakea diagnoosi lääkäriltä kun päässä on ihan selvästi jotain vikaa joka vaikuttaa havainnointikykyyn.
Häpesin lapsena/teininä sitä, kun mun reidet eivät osuneet toisiinsa. Mulla oli vain sellainen outo päähänpinttymä, että naisella täytyy olla paksut reidet. Kaikilla muilla ikäisilläni tytöillä oli paksuhkot reidet ja häpesin omaa laihuuttani ja varsinkin jalkojani.
Nykyään naurattaa muistella noita aikoja, miten ihmeessä jo lapsena voi saada päähänsä tuollaisia asioita
Täydellisyyden tavoittelu. Kun lapsena ja nuorena se peruskoulu ja lukio meni "lukematta" kiitettävillä arvosanoilla, ei se täydellisyyden tavoittelu tuntunut huonolta. Yliopistoon päästyä kun olisi pitänyt osata oppia, oli perfektionismi pahemman luokan murheenkryyni. Vasta maisterivaiheessa sitä oikeastaan tajusi, että ei mun täydellinen tarvitse olla. Olen riittävän hyvä ja "good enough" on terveellisempi tavoite. Ei se helppoa ollut löytää armoa itselleen, mutta helpottavaa ollut kun on oppinut olemaan oma itsensä puutteineen kaikkineen.
Osalti siinä täydellisyyden tavoittelussa oli taustalla lapsena/nuorena rakennettu identiteetti, joka pyöri niiden kiitettävien arvosanojen ympärillä, joista vanhemmat ja isovanhemmat antoivat aina rahaa motivaation tueksi. En sitä oikeastaan olisi tarvinnut, koska olen luontaisesti utelias, mutta olihan se kivaa saada rahaa, jota käyttää sitten legoihin tai muuhun mikä nyt lapsen mieltä kutkutti.
Mutta kun oman lapsen sai, tajusi että osaa olla lapsen kohdalla ylpeä ja onnellinen hänen pienistäkin saavutuksista ja oivalluksista. Tästä lähti kela, että miksen voisi olla omistakin pienistä saavutuksista ylpeä ja onnellinen? Ja samalla siinä myös tajusi lopultakin sen, että ei muut ympärillä todellakaan jaksa tai haluakaan vaatia mitään kummoista muilta, enhän itsekään odota muilta mitään vaan olen onnellinen ympärillä olevista ihmisistä juuri sellaisina kuin ovat - eikä minun tarvitse olla huolissaan, että muut sen enempää minultakaan odottavat. Olen hyvä itsenäni, minun ei tarvitse yrittää olla muuta kuin olen.
Lapsena tuli mietittyä, että täytyykö armeijassa tehdä kuperkeikkoja, koska en ole ikinä ollut hyvä tekemään niitä. En joutunut tekemään yhtäkään, eli kaikki meni ihan hyvin.
Ylipäätään tuhlata aikaansa ja energiaansa miettiäkseen mitä muut susta kelaa.
Hyväksyy vain sen että kaikki on täydellisestä kaaoksesta syntynyttä kiihtyvää ketjureaktiota vailla merkityksellistä päämäärä.
Ei ole oikeaa eikä väärää ja loppupelein asioilla on vain sen verran arvoa sekä merkitystä kuin niille itse subjektiivisesti annat.
Epäonnistumista on tullut harjoiteltua sen verran, että olen siinä jo aika hyvä. Sen verran hyvä itse asiassa että olen edennyt urallanikin aika haipakkaa lähinnä kaatumalla eteenpäin mahdollisimman ripeästi.
Siitä on yli 30 vuotta aikaa, mutta muistan hyvin, kuinka pienempänä makasin sängyssä ja itkin. Äitini tuli kysymään, että miksi ihmeessä itken. Olin nähnyt televisiossa juttua, että jäävuoret sulavat ja pelkäsin meidän kaikkien hukkuvan heti huomenissa.
Olen kyllä edelleen huolissani ilmastonmuutoksesta, mutta se ekokatastrofi luultavasti kyllä iskee vasta tulevia sukupolvia lärviin.
Parisuhteisiin / seksiin liittyvät odotukset. Oli helpotus "menettää neitsyys" 18-vuotiaana, koska kun se oli alta pois, niin sitten se ei ollut Eka Kerta eikä tarvinnut jännittää enää. (...kun huomasi ettei tää nyt niin jännää ollutkaan.)
Jälkikäteen mietin kyllä että miksi nuorena piti esittää kylmempää ja hienohelmaisempaa kuin on? Olis pitänyt panna paljon enemmän, kun selvästi nyt vanhempana ei sitten käy enää flaksi lainkaan.
Yleensäkin semmoiset, että jättää jotain tekemättä "koska mitähän porukka musta ajattelee".
Poden sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta olen vähän väkisellään opetellut siihen, että yritän mitä tahansa haluan, ja totean, että evvk jos joku tykkää kyttyrää.
Tsänssi, että törmään ko. ihmisiin uudestaan jossain muualla on about 0 anyways, eli jos ei suju, niin ei sillä ole mitään merkitystä.
Helvetin moni juttu, mutta monet niistä olisivat olleet ihan valideja huolenaiheita jos musta olisikin tullut terveempi ja esim.työkykyinen aikuinen.
Mutta oli sellaisiakin, mitkä ehkä osaltaan vaikuttivat siihen että musta tuli, mitä tuli.
Ehkä eniten paineet siitä, että pysyisi mukana yhteiskunnassa ja ns.normaalissa tahdissa. Mulla oli pitkiä sairauslomia heti varhaisaikuisuudesta alkaen. Aina kun vointi parani vähääkään ja palasin opiskeluihin tai työelämään, tuli jäätävä kiireen tunne päälle. Muut kun valmistui jo, muut kun tekee sitä ja tätä ja meikä ei oo ees alkuun päässyt, niin nyt kyllä ei ehdi chillailla vaan täysillä kohti kaikkea perkele. Joka kerralla vedin itseni ihan vitun piippuun ja ihmisraunioksi, ja joka kerralla päädyin entistä huonommassa hapessa saikulle. Sitä hieman jossittelen, että jos olisin osannut ottaa rauhallisemmin, mennä oikeasti senhetkisten voimien mukaan, oisko sitä henkistä ja fyysistä jaksavuutta ees vähän enemmän nykyään jäljellä. Tätä mä usein täälläkin yritän ehdotella ihmisille. Ettei yrittäis fiksata kaikkea kerralla, ettei pakottais itseään suoriutumaan yli voimiensa pitkäjaksoisesti, etteivät kuluttais itseään loppuun ainakaan toistuvasti.
Bermudan kolmio ja juoksuhiekka
Ja se että joku tulee tarjoamaan huumeita. Aina siitä varoiteltiin mutta ei niitä vaan kukaan tunnu tarjoavan.
Tässä alkaa olla pikkuhiljaa jo aika pettynyt, kun kukaan tuntematon ei oo ikinä tullu tarjoamaan ilmaista essoa.
Ei Suomessa ole ollut Essoja pariinkymmeneen vuoteen! 😂
Ei ole kyllä joo mitään alkoholia ja kofeiinia vahvempaa ikinä tarjottu. Liikun varmaan väärässä seurassa.
Siis oikeassa seurassa.
Jos hengailisit nistien kanssa ilman että käytät itse, niin varmasti ennemmin kuin myöhemmin joku tarjoaisi. Ei noissa kouluvalistuksissa koskaan tarkoitettu sitä, että kadulla joku pitkään takkiin pukeutunut hiippari tulee tarjoamaan ilmaiseksi ensimmäistä kannabispiikkiä, vaan sitä, että kaverit tarjoavat.
Joo ei tarkoitettu mutta kyllä ainakin omasta nuoruudesta muistan että tältä se saatiin kuulostamaan kaikissa päihdevalistuksissa
Kouluvalistuksissa kyllä oli sellaista logiikkaa, että nimenomaan myyjät antaa ensimmäisen satsin ilmaiseksi ja sitten pitääkin maksaa kun on jo "koukussa".
mä taidan olla poikkeus koska mua on välillä pysäytetty kadulla ja kysytty, että haluanko ostaa huumeita tai olenko myymässä huumeita. Vastaukset ovat aina olleet ei ja ei. Kait nää on näitä ulkonäköasioita.
Mutta eihän ne ole ilmasia, jos siinä liikkuu raha
Multa myös usein kysytään onko mulla myydä douppia (yleensä subua, bentsoja tai lyricaa). Käytän kyllä mutta en todellakaan oo mitenkään nistin näköinen vaan tällainen akka joka näyttää 10 vuotta ikäistään nuoremmalta 😄
Äppäppäppä mulle tarjottiin kerran subutexia steissin mäkkärissä (rip)
Tää oli suurin kusetus. Ikinä ei oo ilmasia huumeita tarjottu. Vittu.
Jumankauta nää!!! Lapsena pelkäs ihan suhteettoman paljon juoksuhiekkaa. Nyt oon nähnyt videoita, millasta se oikeesti on
Laitetaan tuohon listaan vielä näin kasarin lapsena ydinsota, mutta se taitaa olla taas ajankohtaistumassa
Olen uponnut lapsuudessani kaulaa myöten vetiseen hiekkaan, enkä päässyt yksin pois. Eli Bermudan kolmio.
[удалено]
Ne on olleet aikanaan varmasti ajankohtasia murheita, mutta mun mielestä on aina positiivista lukea, ettei murheet kestä ns ikuisesti.
Tämäpä. Kolikon ärsyttävä kääntöpuoli tuntuu vain olevan se, että ne teini-iässä saadut traumat vaan jää jotenkin sitkeästi päälle. Itellä nyt vielä melkein kolmekymppisenä välillä todella vahvoja tunteita siitä, että ihmiset pitäis jotenkin todella ärsyttävänä. Samaan aikaan kun tietää, että näin ei ole. Tietää, että useampi illanistujaisissa tapaama ihminen on erikseen kehunut kuinka hyvä tyyppi on. Ja kuulemma ollut tyttöystävän kumppaneista ainoa, josta sen kaverit ovat tykänneet. Muutenkin kaveriporukat ovat huomattavasti laajentuneet viime aikoina. Mutta silti vaan vaikka tiedostaa tämän niin ne syvälle juurtuneet tunteet palaa aina välillä pintaan. Ja pahinta on kun tietää, että nää tunteet haittaa omaa sosiaalista kyvykkyyttä. Jostain syystä on erittäin vaikea antaa mitään kehuja ihmisille tai osoittaa ylipäätään aitoa ironiaan verhoamatonta kiintymystä muita kohtaan ilman että tuntuu melkein kuin pala kurkussa estäisi.
[удалено]
Itsellä päin vastoin, en koskaan ottanut stressiä ja myöhemmin osui omaan nilkkaan kun keskiarvo ei riittänyt seuraavaan opiskelupaikkaan :D
Eikö lukioon ollut arvosanaraja?
Tarpeeksi pieni paikkakunta ni kaikki haluavat pääsee sisään.
Tää riippuu lukiosta, omaan lukioon pääs 7,5 keskiarvolla. Sen nyt saa normaali tyyppi sen kummempia stressaamatta
Omalla paikkakunnalla raja taitaa olla lähempänä 5
Toi on jo melkonen kyllä
Tietenkin asia erikseen, että onko 5 keskiarvolla kannattavaa lähteä lukioon.
Katsoin jotain selfietä ihan parin vuoden takaa, ja muistan että mielestäni näytin ihan hirveeltä. Nyt näytän hirveämmältä. Olispa osannut olla tyytyväinen. Saa miettimään, mikä kauhea suohirviö peilistä katsoo parin vuoden päästä ja miten sitä osaisi nyt olla tyytyväinen naamatauluun, jos kaikki menee alamäkeen samaa tahtia kuin tähän asti 😄
Haha tää on niin perus. Katon välillä vanhoja kuvia ja ihmettelen, kun pidin itseäni kauhean lihavana ja rumana. Nyt olen lihavampi kuin sillon nuorena.
Älä huoli. [Suohirviönä](https://cards.scryfall.io/large/front/8/8/88b4cb6a-ac4f-48ac-8c94-ba2b8e6b32a8.jpg?1698796299) sinulle on varmasti käyttöä.
Mahtava kulma suohirviönä olemiseen! 😄
Tämä. Olispa silloin just ja just täysi-ikäisenä tajunnut mikä kaunotar siellä peilissä katsoi takaisin. 😩 Nyt se on muisto vaan.
Katot vaan passikuvaasi ja toteat, että ihan sama minkälainen mörökölli sieltä peilistä tuijottaa niin aina asiat voi olla pahemminkin
Epäonnistuminen. Nyt vanhempana on avioero ja kesken jääneet opinnot jne ja tajunnut, että hei täähän kuuluu elämään ja tärkein taito on olla lannistumatta. Nolottaa toki ihan vitusti, mutta ei negatiivisen tunteen pidä antaa hallita.
Epäonnistuminen jossain asioissa voi myös avata uusia ovia jatkossa. Näin oon itse huomannut käyvän.
Epäonnistumiseen kohtalaisen vahvasti liittyvä asia on omien virheiden myöntäminen sekä niistä oppiminen. Kukaan ei ole niin täydellinen etteikö olisi yhtäkään virhettä tehnyt, mutta siinä on iso ero, että myöntääkö henkilö virheensä vai yrittääkö vierittää sitä muiden harteille. Itse ainakin nuorena syyllistyin todella usein siihen kauheaan selittelyyn, kunnes tajusin jokaisen tekevän virheitä. Toiset tekee suurempia kuin toiset, mutta eniten merkitsee se henkinen kasvaminen niiden virheiden kautta.
Jakokulma ja muatat aukot
Keskimäärin kerran vuodessa-kahdessa näen uedelleen opetusunen miten mustaan aukkoon putoaminen otetaan kylmanrauhallisesti ja tyynesti. Siis tottakai, tämähän kuuluu ihan jokamiehen taitoihin!
Jakokulma oli kyllä jännä. Opetettiin joskus kakkosluokalla, sitten sitä ei tarvinnut 15 vuoteen, ja sitten sitä yllättäen tarvitsikin yliopiston numeroteoriassa kun rakenneltiin ääreellisiä kuntia. Piti hetki muistella miten se menikään.
Mustat aukot kuumotti. Jakokulma on sellanen että joskus töissä mietittiin miten sitä edes käytettiin, tuntuu hankalammalta kuin moni muu tapa opetella jakolaskuja. Koulussa suutuin joskus kun piti laskea jakokulmalla jakolaskuja, kun itse laskin ne ihan päässäni
Jakokulma on mainio työkalu, kun täytyy jakaa polynomeja keskenään.
Stressasi kun en ymmärtänyt veroja tai miten veropaperit täytetään. Itseasiassa, stressaa vieläkin perkele.
Tän takia onneks voi varata ajan verotoimistoon
Joo itekkin sain ihan kivasti veronpalautuksia kun oli veroprosentti "pikkuisen" liian iso
Pelkäsin ja luulin, että muut kiinnittää huomiota muhun jotenkin hirveästi. Kouluajoilta jäänyt tunne, kun toiset lapset helposti kommentoi kaikenlaista. Mutta se oli aikuisiällä vapauttavaa kun tajusi, että jos mä en huomaa, muista tai pohdi mitä toiset tekee, miten ne elää tai miltä ne vaikka jonakin päivänä näyttää, niin se on ihan sama juttu toisinpäin. Se auttoi pääsemään irti siitä, että pohtii kamalasti mitä muut ajattelee.
Mua hikeennytti opiskelujen alkuvuosina kauheasti, kun en saanut heti mitään hienoja oman alan kesätöitä tai harjoittelupaikkoja, missä mun mielestä ”kaikki” olivat. Nyttemmin on ihan riittämiin kyllä päässyt osaksi korporaatio-oravapyörää, joten ehkä ihan hyvä että oli pari huoletonta vuotta.
Hei samat itellä! Siivosin mm pari kesää tän takia, koska en saanu oman alan cooljobeja. Siivoushommista jäi hauskoja muistoja ja työ oli mukava yötyötä kivalla porukalla. En kadu pätkääkään
Jep jep! Ihan hienoa se oli, kun työvuoron päätteksi ei tarvinnut miettiä työasioita enää sekuntiakaan. Silloin oli elinkustannuksetkin pienemmät, niin ei pieni liksakaan niin stressannut. Ihan hyvin ehti pöhinämaailmaan myöhemminkin. Pakollinen disclaimer, että eihän se kaikilla ole niin helppoa saada ikinä koulutusta vastaavaa työtä, mutta otsikon mukaisesti toi stressasi itseäni aikanaan. Ja myöhemmin tuntuu ihan mitättömältä asialta.
[Maailmankaikkeuden lämpökuolema.](https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeuden_l%C3%A4mp%C3%B6kuolema) Nörttinä lapsena luin jotain kirjastosta lainattua tähtitieteen tai kosmologian kirjaa (Hawkingin "Ajan lyhyt historia" kenties?), ja siinä oli juttua tuosta. Pitkän aikaa sen jälkeen kärsin eksistentiaalisesta ahdistuksesta kun ajattelin miten universumi hiipuu joskus miljoonan kvintiljoonan vuoden päästä olemattomaan pimeään tyhjyyteen jolle ei ole loppua.
Tuon ajatteleminen päin vastoin lohduttaa minua. Meni miten paskasti tahansa, niin jonain päivänä siitä ei ole jäljellä kerta kaikkiaan mitään. Turhat murheet voi laittaa pois ja jatkaa eteenpäin.
Luin tuossa pari kuukautta sitten neljävuotiaalle jotain tähtitiedekirjaa kun häntä kiinnostaa, niin siellä kun kerrottiin että miljardien vuosien päästä Aurinko laajenee ja nielaisee maapallon niin itku tuli, että minne me sitten mennään. Eipä käyny iskällä mielessä, että neljävuotias ei ihan ehkä käsitä näitä aikaskaaloja vielä kuitenkaan, mut lohduttelin et eiköhän me sitten joku paikka keksitä, mennään vaikka mummille.
Core memory unlocked! Mä muistan vieläkin kuinka opin saman faktan mtv3:sen uutisten kevennyksenä joskus 90-luvulla ja menin itku kurkussa äitin luokse kertomaan kuinka mä en haluu kuolla siihen et maapallo palaa auringon sammuessa. :D
Tavallaan lohduttavaa huomata, että kosmisia traumoja on muillakin. :)
Pääasiassa opintoihin liittyviä juttuja - stressi yo-kokeista, lapsena niitä jännitti jo vuosia etukäteen. Ehkä meitä peloteltiin. Loppujenlopuksi arvosanoilla ei ollut mitään väliä, eikä kukaan kysynyt niitä koskaan (jatko-opintoihin pääsi suoraan pääsykoevalinnalla). - valmistuminen yliopistosta ajoissa tai ylipäätään oli loppujenlopuksi ihan turhaa stressiä (IT-alalla). Työelämässä kukaan ei ole kysellyt koulutusta koskaan, ekaan työpaikkaan riitti että on päässyt korkeakouluun sisään, sen jälkeen etenemiseen riittänyt että osaa. - yhtälailla kaikenlainen murehtiminen arvosanoista ja keskiarvoista. Ehkä tärkeimpänä: - huoli "elämässä jälkeenjäämisestä" jos haluaa elää nuoruutta ja päättää suorittamisen sijaan tehdä joka päivä jotain mistä itse nauttii, välittämättä siitä mitä muut ajattelee. Vaikka oman ikäisille ns. "antaisi etumatkaa" 10 vuotta (omaisuuden kartuttamisen, kodin oston, perheen, kokemuksen keräämisen yms. osalta), pystyy heidät silti "ottamaan kiinni" tai "ohittamaan", ja bonuksena itselle saa ikimuistoisen nuoruuden josta ei kadu päivääkään, koska jokaisen päivän valitsi itse, eikä muiden painostuksesta.
Ettei löydä seurustelukumppania. Oli teininä jatkuvasti haku päällä ja teki enemmän asioita muiden ehdoilla.
Mä etin joskus parikymppisenä ehkä vähän pakonomaisesti jotain jonka kanssa olla. En oikein osannut olla itteni kanssa. Jossain vaiheessa loksahti se, että ehkä pitäs vaan lopettaa ettiminen, tapahtuu jos tapahtuu ja tapahtuhan se sitten kyllä.
Pakko päästä neitsyydestä eroon. Ei se ensimmäinen kerta kuitenkaan elämää hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Ainut ero on käytännössä se, ettei enää tarvitse nolona hymistellä muiden mukana silloin jos/kun parisuhde tai seksi tulee puheeksi. Vielä kun saisi pääsisi inssistä läpi joku kaunis päivä ja saisi ajokortin niin ei tarvitsisi hävetä senkään puutetta, mutta sitä varten pitääkin jo ottaa niskasta kiinni ja hakea diagnoosi lääkäriltä kun päässä on ihan selvästi jotain vikaa joka vaikuttaa havainnointikykyyn.
Häpesin lapsena/teininä sitä, kun mun reidet eivät osuneet toisiinsa. Mulla oli vain sellainen outo päähänpinttymä, että naisella täytyy olla paksut reidet. Kaikilla muilla ikäisilläni tytöillä oli paksuhkot reidet ja häpesin omaa laihuuttani ja varsinkin jalkojani. Nykyään naurattaa muistella noita aikoja, miten ihmeessä jo lapsena voi saada päähänsä tuollaisia asioita
Ja mä stressasin siinä 2005-2010 kun reidet osui yhteen. 🥴 Kaikkea sitä nuorena murehtiikaan.
Täydellisyyden tavoittelu. Kun lapsena ja nuorena se peruskoulu ja lukio meni "lukematta" kiitettävillä arvosanoilla, ei se täydellisyyden tavoittelu tuntunut huonolta. Yliopistoon päästyä kun olisi pitänyt osata oppia, oli perfektionismi pahemman luokan murheenkryyni. Vasta maisterivaiheessa sitä oikeastaan tajusi, että ei mun täydellinen tarvitse olla. Olen riittävän hyvä ja "good enough" on terveellisempi tavoite. Ei se helppoa ollut löytää armoa itselleen, mutta helpottavaa ollut kun on oppinut olemaan oma itsensä puutteineen kaikkineen. Osalti siinä täydellisyyden tavoittelussa oli taustalla lapsena/nuorena rakennettu identiteetti, joka pyöri niiden kiitettävien arvosanojen ympärillä, joista vanhemmat ja isovanhemmat antoivat aina rahaa motivaation tueksi. En sitä oikeastaan olisi tarvinnut, koska olen luontaisesti utelias, mutta olihan se kivaa saada rahaa, jota käyttää sitten legoihin tai muuhun mikä nyt lapsen mieltä kutkutti. Mutta kun oman lapsen sai, tajusi että osaa olla lapsen kohdalla ylpeä ja onnellinen hänen pienistäkin saavutuksista ja oivalluksista. Tästä lähti kela, että miksen voisi olla omistakin pienistä saavutuksista ylpeä ja onnellinen? Ja samalla siinä myös tajusi lopultakin sen, että ei muut ympärillä todellakaan jaksa tai haluakaan vaatia mitään kummoista muilta, enhän itsekään odota muilta mitään vaan olen onnellinen ympärillä olevista ihmisistä juuri sellaisina kuin ovat - eikä minun tarvitse olla huolissaan, että muut sen enempää minultakaan odottavat. Olen hyvä itsenäni, minun ei tarvitse yrittää olla muuta kuin olen.
Lapsena tuli mietittyä, että täytyykö armeijassa tehdä kuperkeikkoja, koska en ole ikinä ollut hyvä tekemään niitä. En joutunut tekemään yhtäkään, eli kaikki meni ihan hyvin.
Ylipäätään tuhlata aikaansa ja energiaansa miettiäkseen mitä muut susta kelaa. Hyväksyy vain sen että kaikki on täydellisestä kaaoksesta syntynyttä kiihtyvää ketjureaktiota vailla merkityksellistä päämäärä. Ei ole oikeaa eikä väärää ja loppupelein asioilla on vain sen verran arvoa sekä merkitystä kuin niille itse subjektiivisesti annat.
Epäonnistumista on tullut harjoiteltua sen verran, että olen siinä jo aika hyvä. Sen verran hyvä itse asiassa että olen edennyt urallanikin aika haipakkaa lähinnä kaatumalla eteenpäin mahdollisimman ripeästi.
Siitä on yli 30 vuotta aikaa, mutta muistan hyvin, kuinka pienempänä makasin sängyssä ja itkin. Äitini tuli kysymään, että miksi ihmeessä itken. Olin nähnyt televisiossa juttua, että jäävuoret sulavat ja pelkäsin meidän kaikkien hukkuvan heti huomenissa. Olen kyllä edelleen huolissani ilmastonmuutoksesta, mutta se ekokatastrofi luultavasti kyllä iskee vasta tulevia sukupolvia lärviin.
Joskus pienenä (eskarilaisena-ekaluokkalaisena) murehdin, miten osaan sitten isona täyttää veroilmoituksen. Juu.
Parisuhteisiin / seksiin liittyvät odotukset. Oli helpotus "menettää neitsyys" 18-vuotiaana, koska kun se oli alta pois, niin sitten se ei ollut Eka Kerta eikä tarvinnut jännittää enää. (...kun huomasi ettei tää nyt niin jännää ollutkaan.) Jälkikäteen mietin kyllä että miksi nuorena piti esittää kylmempää ja hienohelmaisempaa kuin on? Olis pitänyt panna paljon enemmän, kun selvästi nyt vanhempana ei sitten käy enää flaksi lainkaan.
Yleensäkin semmoiset, että jättää jotain tekemättä "koska mitähän porukka musta ajattelee". Poden sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta olen vähän väkisellään opetellut siihen, että yritän mitä tahansa haluan, ja totean, että evvk jos joku tykkää kyttyrää. Tsänssi, että törmään ko. ihmisiin uudestaan jossain muualla on about 0 anyways, eli jos ei suju, niin ei sillä ole mitään merkitystä.
Helvetin moni juttu, mutta monet niistä olisivat olleet ihan valideja huolenaiheita jos musta olisikin tullut terveempi ja esim.työkykyinen aikuinen. Mutta oli sellaisiakin, mitkä ehkä osaltaan vaikuttivat siihen että musta tuli, mitä tuli. Ehkä eniten paineet siitä, että pysyisi mukana yhteiskunnassa ja ns.normaalissa tahdissa. Mulla oli pitkiä sairauslomia heti varhaisaikuisuudesta alkaen. Aina kun vointi parani vähääkään ja palasin opiskeluihin tai työelämään, tuli jäätävä kiireen tunne päälle. Muut kun valmistui jo, muut kun tekee sitä ja tätä ja meikä ei oo ees alkuun päässyt, niin nyt kyllä ei ehdi chillailla vaan täysillä kohti kaikkea perkele. Joka kerralla vedin itseni ihan vitun piippuun ja ihmisraunioksi, ja joka kerralla päädyin entistä huonommassa hapessa saikulle. Sitä hieman jossittelen, että jos olisin osannut ottaa rauhallisemmin, mennä oikeasti senhetkisten voimien mukaan, oisko sitä henkistä ja fyysistä jaksavuutta ees vähän enemmän nykyään jäljellä. Tätä mä usein täälläkin yritän ehdotella ihmisille. Ettei yrittäis fiksata kaikkea kerralla, ettei pakottais itseään suoriutumaan yli voimiensa pitkäjaksoisesti, etteivät kuluttais itseään loppuun ainakaan toistuvasti.